Torstaiaamulla Saeby jäi taaksemme ja lähdimme kohti Kattegatin keskellä sijaitsevaa Anholtin saarta. Tuuli oli alkumatkasta aivan piikkivastaista, joten matkasimme moottorin voimin. Kun Laesön saaren eteläpuolella käänsimme kurssin suoraan kohti Anholtin saarta, nostimme Perkinsin avuksi sekä ison että genoan. Purjeet antoivat lisää vauhtia 1 – 2 solmua ja samalla polttoainekulutus pieneni. Eipä silti, tänä kesänä polttoainetta on kulunut melkein enemmän lämmittimeen kuin itse ajamiseen, mutta taloudellisuus on aina hyvästä. Moottoripurjehtiminen on hyvä vaihtoehto luovimisille. Legin pituus oli 51 merimailia ja puolet siitä moottoripurjehdimme. Saavuimme Anholttiin juuri ennen auringonlaskua.
Tällä legillä saavutimme jälleen itsellemme yhden merkkipylvään lisää, sillä meillä meni rikki 5000 merimailin kokonaismatka. Neljä veneilykautta takana ja nykyinen puolessa välissä ja 5000 nm plakkarissa – ei yhtään hassummin.
Anholttiin oli jälleen satamakirjassa merkitty peräankkurointikiinnitys, mutta tällä kertaa ne olivat vaihtuneet poijuiksi. Kiinnitimme Suwenan Keulan poijuun ja perän laituriin, niinpä Suwena oli valmis parin päivän Anholtin vierailua varten.
Anholt on suosittu veneilykohde ja varsinkin esimerkiksi juhannuksena tämä on kuulemma ihan täynnä useiden veneiden lauttoja. Nytkin satamassa oli runsaasti veneitä. Tällä kertaa jokaiselle veneelle riitti oma poijupaikka. Ihan laiturilta alkaa upea hiekkaranta, jolla lapset juoksentelivat onnellisina. Rannalle oli rakennettu mellevänkokoinen grillipaikka, jossa oli 3 erillistä grilliä ja toistakymmentä pitkää pöytää. Iltaisin se täyttyi veneilijöistä, jotka grillasivat mitä ihanimpia herkkuja, ravuista pihveihin ja tietysti makkaraa. Eräs veneilijä viihdytti haitarinsoitollaan grillaajia ja aina välillä kajahti yhteislaulu. Tunnelma oli lämmin ja monet kielet sekoittuivat mukavaan pulinaan keskenään. Anholtin grillipaikka oli siinä mielessä erikoinen, että sataman toimesta grillit lämmitettiin veneilijöitä varten, joten myös “hiilittömät” venekunnat pääsivät mukaan kemuihin.
Perjantaipäivä sujui kaikilla sataman veneillä omissa veneissään, sillä vettä satoi kaatamalla koko päivän. Eniten se varmaan harmitti ruotsalaiseskaaderin veneitä. Heillä matka näytti jatkuvan varhain lauantaiaamuna, joten Anholtin saaresta nauttiminen jäi heillä vähäksi. Meillä päivä sujui kuitenkin rattoisasti veneessä kaikenlaista puuhaten ja odotellessa, että keli paranisi.
Lauantaina aurinko paistoi täydeltä terältään koko päivän. Oli mukavaa pistää nenä ulos veneestä ja niinpä lähdimme kävellen kiertämään saarta. Tanskalaisilla on hauska tarina Anholtin saaresta. Kun 1545 he neuvottelivat ruotsalaisten kanssa rauhasta ja Hallantin maakunta siirtyi Tanskalta Ruotsille, jäi Anholt edelleen Tanskalle. Tarina kertoo, että ovela tanskalaisneuvottelija peitti Anholtin saaren kartalta oluttuopillaan, joten ruotsalaiset eivät huomioineet Anholttia rauhanneuvotteluissa.
Kävelimme muutaman kilometrin kylän keskustaan, josta löysimme pienimmän kirkon, mitä ikinä olemme tähän mennessä nähneet. Toki sinne taitaa mahtua kaikki saaren vakituiset asukkaat.
Saaren koilliskulmassa on jälleen yksi ihmisen kädenjälki historiasta. Kun Tanskan kuningas Fredrik II päätti rakentaa 1560-luvulla majakoita Kattegatin merenkulun turvaksi, rakennettiin myös majakka Anholtin saarelle. He kaatoivat saarelta runsaasti metsää polttopuuksi. Saaren maaperä on kuitenkin niin hietikkoa, että se valtasi lisää alaa ja puusto ei enää alkanut kasvaa tilalle. Saaren koilliskulma aavikoitui ja se on nykyään Pohjois-Euroopan suurin aavikko, jossa kasvaa enää jäkälää. Aavikoitumista ei edes pelastanut 1620-luvulla alkava kivihiilen käyttö majakan polttoaineena. 60 vuoden puuston kaatamisen vaikutus on nähtävissä edelleen.
Ørkenen aavikko on nykyään luonnonsuojelualue, jonne ei millään kulkuneuvolla, ei edes pyörällä saa ajaa. Patikoimme aikamme aavikolla ja palatessamme saimme todella tyhjentää kengät kertyneestä hiekasta. Sen verran helteistä oli, että emme viitsineet lähteä kävelemään reilua 15 kilometriä edestakaisin pelkästään aavikolla päästäksemme majakalle saakka. Hieman vähempi patikointi riitti meille saadaksemme aavikon tunnelmasta kiinni. Koillisnurkan ranta on joka tapauksessa hylkeiden suojelualue, jonne ei saa muutenkaan mennä. Olisihan toki ollut mukavaa kiikaroida majakalta hylkeitä, mutta jätimme sen seuraaville innokkaille hiekassa tarpojille.
Anholtin saaren länsireunalla kasvaa kuitenkin metsää ja tuoksu toi elävästi mieleen Suomen hiekkakankaisten metsien kesäisen tuoksun. Saarikierroksemme venähti koko päivän retkeksi ja kruunasimme sen kahlaamalla auringon laskiessa kristallinkirkkaassa meressä.