Mansaarelta seuraava kohteemme oli Dublin. Sen sijaan, että olisimme kryssineet lounaistuulta vastaan Dubliniin, päätimme kääntää keulan kohti länttä. Ylitimme Iirinmeren ja pysähdyimme yöksi Ardglassin satamaan ja jatkoimme seuraavana päivänä kohti etelää ja Dublinia.
Matka Mansaarelta Ardglassiin oli 33 merimailia. Alkumatka sujui leppoisasti purjehtien, kunnes jälleen sääennusteesta poiketen tuuli moinasi, niinpä pantiin pata käyntiin. Kartan mukaan Ardglassissa on 1,5 metriä vettä alavedellä, mutta paikalliset tiesivät kertoa jo Mansaarella, että Ardglassiin pääsee nykyään ajamaan sisään vuorovedestä riippumatta. Sisäänajoväylä on louhittu, niinpä saa olla tarkkana, että ajaa juuri merkityllä väylällä.
Ardglass on pieni kalastajakylä, joka näytti olevan veneilijöiden pysähdyspaikka matkalla pohjoiseen tai etelään. Irlannin itärannikkoa kutsutaankin veneiden moottoritieksi, kun koko ajan veneitä menee matkalla pohjoiseen kohti Skotlantia tai paluumatkalla etelään.
Suomalaisia Ardglassissa ei ilmeisesti ole juurikaan pysähtynyt, sillä eräskin paikallinen pohdiskeli, missä Suomi oikein onkaan? Sitten hän tuumasi, että ”Joo, Suomihan on Grönlannin pääkaupunki.”
Matka Dubliniin meni taas moottoroinniksi. Vasta Dublinin edustalla saapuessamme satamaan tuuli nousi 20 solmuun. Sitten se jatkoikin puhaltamistaan lähes kaksi viikkoa, välillä jopa puhkuen 35 solmua. Koko Dublinin aikamme oli tuulista, tuulista, sadetta, märkää ja viluista. Missä se kesä viipyy?
Dublinin läheisyydessä sijaitsee neljä venesatamaa. Pohjoisin on Malahide. Myös lahden pohjoisrannalla sijaitsee Howth. Dublinin keskustassa on Poolbeg, jossa on vain muutamia venepaikkoja ja sijaintinsa vuoksi siellä pysähtymistä on rajoitettu muutamaan päivään halutun sijaintinsa vuoksi. Dublin Bayn etelärannalla sijaitsee Irlannin suurin venesatama Dun Laoghaire, jossa on 820 laituripaikkaa ja ainakin toinen mokoma poijupaikkoja.
Lähtiessämme kohti Dun Laoghairea varasimme soittamalla Suwenalle paikan. Tuulessa saapuessamme olikin mukavaa, kun ei tarvinnut pyöriskellä etsimässä vapaata paikkaa, vaan saimme ajaa suoraan omalle paikallemme. Varatessamme paikkaa he ilmoittivat, että ”laittakaa fentsut oikealle kyljelle”. Me mielellämme kiinnitämme Suwenan aisaan perä edellä, joten arvata saattaa, että fendarit olivat tietysti väärällä puolella. Niinpä Andrus ajoi kierroksen ja minä äkkiä siirsin lepuuttajat vasempaan kylkeen.
Uloimman aallonmurtajan taakse jää noin 1 km x 1 km suuruinen alue, johon mahtuvat sekä venesatama, lauttasatama, suuri poijukiinnitysalue että vielä vapaata tilaa. Tässä satama-altaassa toimii seitsemän venekerhoa, joista kolmella on kerrassaan uljaat palladiolaiseen tyyliin rakennetut kerhotalot. Veneseurat hyödynsivät erinomaisesti aallonmurtajan sisäpuolen vapaata tilaa, sillä ihan jonossa meni jollapurjehdusporukoita ja soutelijoita treenaamaan ympäri satama-allasta. Aallonmurtajan ansiosta siinä onkin hyvää suojaista tilaa junioripurjehtijoille, missä harrastaa.
Vuosi sitten etsiessämme viime talven talvehtimispaikkaa Suwenalle oli Dublin yksi päävaihtoehdoistamme. Eniten meille oli suositeltu Howthin satamaa. Howth kuitenkin antoi itsestään todella välinpitämättömän kuvan, sillä he eivät vastanneet sähköposteihin eikä edes puheluihin, kun yritimme saada heiltä talvisäilytystarjousta. Samoin nyt keväällä ajoimme alun perin tulla Howthiin, jonne meille olisi pitänyt lähettää yksi paketti meitä odottamaan. Jälleen mihinkään sähköpostiin eikä useisiin soittoihin taaskaan vastattu. Howthin satamaa ei asiakkaat näyttäneet kiinnostavan, niin päätimme mennä toiseen satamaan. Kun Dublinin vierailun aikana teimme työmatkan Belgiaan, lensimme laskeutuessamme Howthin sataman yli. Huomasimme, että Suwenalla emme olisi sinne mahtuneetkaan ja satama näytti olevan täynnä pienempiä veneitä.
Dun Laoghairesta on noin 12 kilometriä Dublinin keskustaan ja sinne on näppärää kulkea noin 20 minuutin välein kulkevalla paikallisjunalla DART. Jännää, että jälleen satuimme paikkaan, jossa jotain oli tapahtunut ihan ensimmäistä kertaa. Nimittäin Irlannin rautatiet aloittivat toimintansa juuri täällä vuonna 1834, jolloin ensimmäinen junareitti avattiin Dublin – Dun Laoghaire välille. Takaisin nykypäinään, toki Dun Laoghairesta on bussiyhteydet sekä Dublinin keskustaan että lentokentälle. Esimerkiksi lentokentälle pääsee Aircoach bussilla kerran tunnissa koko vuorokauden ympäri.
Satama sijaitsee ihan Dun Laoghairen keskustan tuntumassa. Saimme heti satamaan kirjautuessamme sataman tervetulopaketin. Se sisälsi mm. Dun Laoghairen kartan, jossa oli erilaisia etuseteleitä useisiin ravintoloihin ja jopa ruokakauppaan. Myös veneseurojen jäsenet kävivät toivottamassa meidät tervetulleiksi heidän klubitaloihinsa.
Dublinissa on paljon nähtävää ja kielien sekamelska oli tyypillinen suuren turistikaupungin tyyliin. Liffey-joen pohjoispuolella on shoppailijoiden paratiisi lukuisine ostoskatuineen. Eteläpuolelta vuorostaan löytyy ravintola- ja pubialue, jossa live irkkumusiikki viihdyttää kurkunkostuttajia. Vaikkapa esimerkiksi O’Connellin siltaa pitkin, joka on muuten leveämpi kuin pidempi, pääsee sukkuloimaan joen molemmille rannoille.
Vanhan sanonnan mukaan: ”Guinness does not travel well”. Se oli yksi mysteereistä, joka meillä oli tavoitteena ratkaista. Hmm, tehtyämme tieteellistä tutkimusta Myytinmurtajien tapaan, voimme nyt vahvistaa, että Guinness tosiaan maistuu paremmalta Dublinissa!
Guinness on ehdottomasti meidän lempioluemme, joten askeleemme kuljettivat meidät ihan ilman muuta pyhiinvaellusmatkalle Arthur Guinnessin elämäntyöhön. Hänellä on täytynyt olla hyvä luottamus olueensa allekirjoittaessaan vuonna 1759 neljän eekkerin laajuisen 9000 vuoden pituisen vuokrasopimuksen panimolleen. Uskon, että Arthur itsekin olisi myhäillyt tyytyväisyydestä nähdessään, että Irlannin suurin vetonaula on Guinness storehouse.
Kun Titanic keskus Belfastissa oli meille pettymys, niin tämä vuorostaan ylitti odotuksemme roimasti. Guinness akatemia oli huippu kokemus, kun saimme perehtyä, miten täydellinen Guinness tuoppi kermahattuineen pitää laskea. Olihan se makeeta laskea omat tuopillisemme ihan omin kätösin.
Maistiaishuoneessa vuorostaan opittiin, miten Guinness tulee nauttia, jotta suun eriosat maistavat oluen eri aromit. Yksi Guinnessin salaisuuksista onkin humala, joka antaa sille omaleimaisen maun. Ei taida auttaa hankkia kotiin Guinnessin neljää alkuainetta: ohraa, humalaa, hiivaa ja vettä. Sen verran salaisen reseptin Arthur ehti kehittää stout olueensa. Onneksi kotikemistin hommat voi jättää väliin, sillä panimo valmistaa kolme miljoonaa tuopillista stoutia päivässä.
Oluenvalmistus esitettiin todella modernisti. Panimomestari johdatti meitä Tylypahkan rehtoreiden tyyliin hypellen taulusta toiseen kertoessaan oluenvalmistuksen eri vaiheista. Tauluja oli sekä seinällä että osa oli upotettu Guinnessin entisiin käymisastioihin, joten tarinaa kuljetettiin Guinnessin aiemmalla valmistuspaikalla. Nykyään panimo toimii 7-kerroksisen näyttelyrakennuksen vieressä.
Koska Guinness ei ole parhaimmillaan matkustaessaan, niin sen luo kannatti todella itse mennä.