Lähdimme matkaan heti aamusta Nazarésta kohti Berlengan saarta. Saari on hyvin pieni ja suojaa on vain NW-suunnalta ja meillä oli tuuria, sillä swelli oli NW-stä.
Penichestä tehdään lukuisia veneretkiä saarelle ja saaren edustalla olevat poijut ovat kaikki yksityisiä poijuja, jotka kuuluvat näille veneille. Niin satamakirjat kuin Nazarén satamakapteenikin kertoi, että “poijuihin ei saa kiinnittyä”.
Lisähaasteen toi, että ankkurointipaikalla on vettä 20 metriä. Ankkurikettinkiä meillä kyllä piisaa, 100 metriä. Laskimme useaan kertaan ankkurin, joka vain laahasi jyristen kalliopohjassa eikä koukku napannut kiinni. Laskimme aina ankkurin mahdollisimman lähellä saarta, mutta laahauduimme aina merelle päin. Lopulta luovutimme ja otimme vain valokuvia saaresta ennen kuin lähdimme Penicheä kohti.
Andrus olikin lukenut, että ankkuroidessa Berlingalla on suositeltavaa aina jonkun miehistönjäsenen jäädä veneelle, kun pito pohjassa on niin huono. Olisi kamalaa huomata, että vene olisi karannut saariretken aikana. Saari vaikutti kivalta patikointipaikalta linnoituksineen ja luolineen, mutta meiltä se jäi nyt tällä kertaa tutkimatta.
Käänsimme kurssin kohti Penichen kalastajakylää. Matkaa Berlengalta niemelle oli 8 merimailia. Sataman edustalla on kaksi aallonmurtajaa ja me ankkuroiduimme mahdollisimman lähelle eteläistä aallonmurtajaa, jolloin lännen puolimmainen antoi parhaan suojan NW-swellille. Ja mikäs sen helpompaa, kun ankkuri imaisikin heti ekalla yrityksellä kiinni hiekkapohjaan.
Swellin puolesta ankkuripaikka oli todella ok, mutta kalastusalukset sekä Berlengan turistiveneet ajoivat jatkuvana nauhana ulos ja sisään satamasta. Ja kuten arvata saattaa, ne kaikki tekivät mellevän peräalloon, joka keinutti meitä aina jonkin aikaa ennen kuin seuraava alus teki saman. Lyhyt tauko oli vain pari tuntia aamuyöllä.
Levottoman yön jälkeen lähdimme kohti Cascaisia.