Täällä Pohjois-Bretagnen rannikolla on useita paikkoja, joihin pääsee sisälle ja ulos vain yläveden aikoihin. Sellaisia ovat sekä lähtöpaikkamme Morlaix että määränpäämme Ploumanac’h, joten on aika suunnitella, miten 27 merimailin matka saadaan venytettyä kahdeksitoista tunniksi.
Ajatuksemme oli ajaa ylävedellä ulos Morlaix’n lahdelle. Jättää Suwena ankkuriin aamupäiväksi ja lähteä jollaretkelle tutkimaan Château du Taureau -linnoitusta. Sumu oli kuitenkin niin sakeaa, ettei sää oikein houkutellut. Toisaalta tuulen pitäisi nousta myöhemmin iltapäivällä, niinpä lilluimme tyhjäkäynnillä kauemmas merelle, jotta pohjoistuulen noustua pääsemme purjehtimaan itään kohti Ploumanac’hin laguunia. Näin keväällä veneenpohjan ollessa vielä puhdas, matkasimme tyhjäkäynnillä jopa 3,6 solmun vauhdilla 🙂
Tuulen heräillessä nostimme heti purjeet. Virta oli vielä kuitenkin vahvasti vastainen, joten tuulen tarttuessa purjeisiin menimme hieman eteenpäin. Puuskan loputtua vastavirta vuorostaan vei meitä taaksepäin. Meillä ei ollut mihinkään kiire, ja nautimme lounaan Suwenan matkatessa edestakaisin.
Sääennusteen vastaisesti aurinko ei millään päässyt pilviverhon läpi ja sumu vain sakeni. Samoin tuuli muutamista puhkumisyrityksistään huolimatta ei saanut siipiä alleen. Lopulta meidän piti luovuttaa ja lähteä Perkinsin voimin kohti Ploumanac’hin laguunia ehtiäksemme sinne halutun 12 tunnin aikaraamissa – huvittavaa. 🙂
Saimme noin puoleksi tunniksi seuralaisen lähestyessämme Ploumanac’hia. Yhtäkkiä tutkassa näkyi meitä takavasemmalta kovaa vauhtia lähestyvä alus, jolla ei ollut AIS-lähetintä. Andrus ehti jo huolestua, kun alus ei vähentänyt vauhtia eikä vaihtanut kurssia. Se vain jatkoi törmäyskurssilla kohti Suwenaa. Noin puoli mailia ennen alus pudotti vauhtinsa ja alkoi ajaa rinnallamme. Sakean sumun läpi ei kiikareillakaan nähnyt, kuka kanssamme kulkee. Yhteinen matkamme kesti noin puoli tuntia, kunnes salaperäinen alus yhtä yllätyksellisesti kuin se saapui, myös heitti uukkarin ja ajoi nopeasti pois. Arvelimme sen olevan Ranskan rajavartiosto, mutta arvoitukseksi se jäi.
Ploumanac’hin edustalla virta koveni kolmeen solmuun ja vesi pyörteili karikkojen välissä. Sumu vain sakeni edelleen ja näkyvyyttä oli enää noin 200 metriä. Ploumanac’h on laguuni kallioiden välissä ja se on erotettu merestä eli vuorovesialueesta kynnyksellä. Sisäänajoväylä mutkittelee kallioiden ja karikkojen välissä, ja väylä kynnyksen ulkopuolelta kuivuu alavedellä.
Ploumanac’hiin pääsee noin +-3 tuntia yläveden molemmin puolin ja me olimme saapumassa pari tuntia ennen ylävettä. Opaskirjassa kerrottiin, että sisäänmenoaukolla on mittari, josta kynnyksen päällä olevan vesimäärän näkee.
Haastetta vielä lisäsi se, että myötävirta vei meitä melkoista vauhtia eteenpäin. Andrusin piti ylläpitää Suwenan vauhtia hieman nopeampana kuin itse virta, jotta veneen ohjattavuus säilyy. Sataman suulla näkyvyys heikkeni jälleen. Sumu heijastaa niin petollisesti, että esiin hyppäävät merimerkit näyttivät kuin olisivat jo veneen alla, vaikka niihin olisi vielä matkaa. Sitten vielä sumun keskeltä juuri kapealla väylällä meitä vastaan tupsahti kalastusalus.
Oli se melko jännittävää ajaa vain tutkan varassa karikkojen välissä ja kuulla kuinka kalliot heijastivat äänen takaisin. Kynnysmittariakaan emme nähneet, joten lähestyimme kynnystä todella hissukseen. Huh, vettä oli riittävästi ja olimme saapuneet laguunille.
Tom Cunliffe kertoi kirjassaan, the Shell Channel Pilot, että
“The buoys consist of two fenders joined by aluminium rods. They are ahead as you enter. Pick one up by its pick-up line and secure alongside it.”
Kuulosti yksinkertaiselta, mutta näissä poijuissa ei ollut apuköyttä poijun nappaamiseksi. Laguuni on täynnä jonossa ja vierekkäin olevia poijuja. Ploumanac’hin poijut ovat ns. fore and aft mooring -poijuja eli vene kiinnitetään sekä etu- että takapoijuun. Itse asiassa nämä poijuhässäkät on viritetty neljästä tai viidestä poijusta, joista keskimmäiset toimivat kellukkeina kahden veneen välissä.
Laguunin poijut on tarkoitettu veneille, joiden pituus on enintään 12 m ja syväys 1,5 m. Tom Cunliffe kertoi olleensa omalla yli 12-metrisellä veneellään Ploumanac’hissa ja hänen veneen syväys on kaksi metriä. Köli kuulemma vain uppoaa nätisti mutaan.
Suwenan syväys on 1,85 m. Saimme naapuriveneestä vinkin, minkä poijun kohdalla syväys on ehkä enemmän. Nukuimme rauhallisesti yön huomaamatta, että kävimme kölin varassa. Seuraavana päivänä pääsimme itsekin toteamaan, että siinä se Suwena seisoo kölillään, kun vettä ei enää riittänyt sen kelluttamiseksi.
Kun ensimmäisen kerran lähdimme jollalla rannalle, oli jollaluiskalle vielä noin metri mutaista matkaa. Onneksi jalassani oli kumiset jollamatkoille hankitut tossut, joilla on hyvä astella vedessä. Ihan astelemiseksi se ei jäänyt, sillä pohjaa vain ei löytynyt. Jalka vain upposi syvemmälle ja syvemmälle mutaan. Jos olisin tullut aikomissani kumppareissa, niin olisin saanut sanoa hyvästit hyville varsikengille. 🙂 Sen verran tiukasti mutamöhnä imaisi kengän. Keveän tossun sain kuitenkin ujutettua varpaisillani ylös jatkamaan jollamatkailua kanssani. Luiskalle saapui paikallinen, joka odotteli rauhallisesti veden nousemista päästäkseen omalla jollalla matkaan. Hän ojensi auttavan käden ja nykäisi meidät kiinnitysköydestämme lähemmäs kiinteää maata ja pääsimme vetämään Pikku Suwenan turvaan luiskan yläpäähän.
Tuli samalla koettua, ettei Suwenastakaan tarvitse olla huolissaan alavedellä, kun muta imaisee 20-tonnisen veneen kölin yhtä hanakasti kuin mun jalan.
Kun palasimme Ploumanac’hin kierrokseltamme, oli vaihteeksi ylävesi. Onneksi aiemmin saapuessamme siirsimme varalta vielä kerran jollaa luiskalla ylemmäs, sillä se kellui jo nyt noin metrin päässä vedessä. Jos se olisi jäänyt alkuperäiseenpaikkaansa, niin jollalle olisi pitänyt uida. Paluumatkamme alkoi hauskasti, kun ajelimme jo useita metrejä veden alle jäävää jollaluiskaa ulos laguunille ja kohti Suwenaa. Seuraavalla kerralla niin lähtö- kuin paluuajat osasimme ajoittaa oikein vuoroveden kanssa. Siinä sen näkee, että vieläkin meitä Itämeren kasvatteja tuo vuorovesi yllättää.
Ploumanac’h on todella kaunista rosagraniittialuetta. Poluilla ja kallioilla piisasi kiipeilijöitä jokaisella alavedellä. Oli todella mukavaa kävellä pitkin kuivunutta merenpohjaa ja kävellä kuin labyrintissä, jotta löysimme mahdollisimman kuivaa maata jalan alle. Välillä merenpohja oli ihan hienoa hiekkaa, kun yhtäkkiä se muuttui karkeaksi soraksi. Sitten eteemme tulikin graniittilohkareita, joita vesi oli uurtanut sieltä täältä syville railoille. Kiivetessä kuivuneella merenpohjalla ylös ja alas, välillä pikku askelin ja välillä loikaten seuraavalle kivelle – tämähän vasta hauskaa on! Jotkut paistattivat päivää mereltä paljastuneissa kallionpainaumissa, kun taas muutamat veneiden omistajat olivat ajaneet autolla köleillään seisovien veneidensä viereen ja tekivät pohjatöitä. Ei ihme, että opaskirjoissa varoitellaan vuoroveteen tottumattomia, jotta päivällinen ei jää välistä näköttäessään nousuveden saartamana ja odottaessaan seuraavaa alavettä.
