Rade de Brest on sisämeri, joka sijaitsee Biskajanlahden pohjoisrannalla. Suurin osa purjehtijoista matkalla Biskajanlahden yli pysähtyvät Camaret-sur-Merissä Atlantin rannalla, aivan Rade de Brestin edustalla. He eivät purjehdi sinne, koska se on vähän syrjässä heidän reitiltään. Me olimme jo Brestissä, joten vain ajettuamme Brestin aallonmurtajan ohi, saavuimme Rade de Brestin vesille.
Rade de Brest on laaja, kooltaan 180 km2 vesialue, johon laskee kuusi jokea sekä siellä on useita saaria. Se jää mukavasti maan suojaan Atlantin mainingeilta, mutta toki noin kuuden metrin vuorovesi pyöräyttää kaksi kertaa vuorokaudessa vesimassat uusiksi.
Vesistö on myös syvyydeltään riittävän syvä, joten tänne on keskittynyt paljon Ranskan sotilaallista laivastoa ja täällä rakennetaan edelleenkin sota-aluksia ja sukellusveneitä.
Sota-alusten läsnäolon kyllä huomaa. Kun olimme lähdössä Brestistä, vastaantuleva sotalaiva tarvitsi sisäänajomanöövereilleen tilaa, joten me jouduimme hetken odottamaan ennen kuin pääsimme ohittamaan aallonmurtajan.
Nykyään tämä on tykätty purjehdus- ja veneilyalue suojaisuutensa ansiosta. Kun oli luvassa kesän ihku ensimmäiset hellepäivät, halusimme lähteä jokiseikkailulle lekottelemaan ankkuriin ja nauttimaan auringosta ja syväroudan sulamisesta luistamme.
Nostimme purjeet ja lähdimme purjehtimaan kohti L’Aulne joen yläjuoksua. Mukavassa sivuvastaisessa veden liplattaessa Suwenan kölin alla, oli ihana matkata lämpöisessä kesäillassa, lämpöä oli vielä 26 astetta. Lähtiessämme päivä venähti hieman liian pitkälle, joten saimme hyödyntää myötävirrasta reilut puolet ja joella virta ehti jo kääntyä vastaiseksi. Ei se mitään, saimme naatiskella illasta pidempään 🙂
Matkallamme ohitimme useita ankkurointi- ja poijualueita. Suurin osa niistä kuitenkin kuivuu alavedellä. Niissä olisi ollut ankkurointitilaa kuivuvien lahtien ja syvän joen välissä, mutta meidän päämäärämme oli Terenez. Andrus löysi talvella tätä aluetta googlatessaan paikallishallinnon päätöksestä tehdä L’Aulne joelle Terenez saaren lähelle noin 50 poijun ankkurointialueen. Jännityksellä odotimme, että ilmestyykö poijualue vai oliko se vasta suunnitteluasteella? Käännyttyämme luostarin lähellä joen mutkan ympäri, niin sieltähän ne poijut pulpahtivat esiin. Poijuja oli pienistä veneistä 14-metrisille saakka.
Poijun kiinnitys oli hieman mielenkiintoinen kokemus. Poijusta lähti paksu nostoköysi, joka kulki merkkipoijun sakkelin läpi. Ongelma oli se, että poijuköysi täytti lähes koko sakkelintilavuuden. Eikä minkäänlaista köysiluuppia ollut, mistä pujottaa oma köysi läpi. Andrus piteli meitä poijun vieressä paikoillaan ja minä roikuin mantookien välistä tunkemassa köyttä sen samaisen ahtaan sakkelin läpi. Kyllä mietin, että näinkö se todella oli suunniteltu? Seuraavana päivänä saapui naapuripoijuun paikallinen vene salskeita miehiä miehistössään. Hekin yrittivät kiinnittyä poijuun muutamia kertoja ennen kuin luovuttivat ja lähtivät pois. Toivottavasti nämä uudet poijut on vielä asennusvaiheessa. Muuten kyllä jäävät vähälle käytölle. Maissa oli myös jollalaituri valmiina, ja jotain sinne vielä oli rakenteillakin.
Ihan ankkuripaikkamme vieressä oli sotalaivojen hautausmaa, josta nykyään on tullut jonkunlainen nähtävyys. Seuraavana päivänä laskimme jollan ja lähdimme pärtsäilemään ja katselemaan maisemia. Terenez saaren havupuut tuoksuivat kotoisasti. Joenrannalla ihmiset olivat pique niquellä. Veneet sukkuloivat jokea ylä- ja alajuoksuun.
Vihdoinkin koitti päivä, jolloin pääsimme korkkaamaan venegrillimme. Aina on ollut ankkurissa liian kylmää tai tosi tuulista tai olemme olleet satamassa, jolloin laiturilla on ollut grillauskielto. Nyt oli vasta toukokuun 25. päivä ja me saimme grillata Suwenalla; ihanaa!
